Kirkko ja parisuhde

Parisuhdesäädöksiä koskeva keskustelu kaipaa uutta tarkastelukulmaa. Yhteen liittynyt, keskinäiseen vastuuseen ja yhteistalouteen sitoutunut pariskunta on järjestyneen yhteiskunnan perusta. Rekisteröity parisuhde on luonteva käsite, jonka sisään mahtuu myös samaa sukupuolta olevien parisuhde ja avoliiton nimellä tunnettu yhteiselämän muoto. Jäljellä on tunne- ja kulttuuri-ristiriitoja synnyttävä kiista avio-etuliitteestä. Avioliitto miehen ja naisen laillistetun parisuhteen nimenä nousee tunnetusti historian syvyyksistä. Vanhaan instituutioon liittyneet konformistiset paineet ovat ymmärrettäviä.

Avioliitto on ikivanha käytäntö, jonka muodot ovat vaihdelleet kulttuurien ja aikakausien välillä. Euroopassa avioliitto on ollut usein kahden perheen välinen taloudellinen sopimus. Nykyinen ajatus kahden tasaveroisen toisiaan rakastavan ihmisen vapaa-ehtoisesta liitosta on uudehko vaihe ja heijastaa kristinuskon arvomaailmaa. Tosin käytännöt ovat muuttuneet ja vakiintuneet hitaasti varhaiskristillisten vuosisatojen ajoista. Mainio katsaus on professori Kirsi Vainio-Korhosen artikkeli ”Suomalainen avioliitto ja historia” (Turun Sanomat 7.3.2014). Parisuhde ja seksuaalisuus on ollut eri aikoina kiistojen aiheena. Kiihkeä vaihe oli 1800 luvun jälkipuoliskolla alkanut jakso, johon maamme historiassa mahtuvat sääty-yhteiskunnan mureneminen, kansallisen kulttuurin muotoutuminen, kansansivistyksen nousu koululaitoksen mukana ja siirtymä agraari-yhteisöistä kaupunkeihin. Vuosisata sitten kohteena oli ns ”vapaa rakkaus” eli vihkimättömien parien sukupuolisuhteet, naisen aseman epäkohdat ja kaksinaismoraali. Nykykeskustelu parisuhdesäädännöstä on samaa jatkumoa.

Historiaa. Aatehistorian tutkija FT Marja Jalava on kuvannut vuosisadan takaista prosessia kiinnostavalla tavalla tutkielmassaan ”Kokonainen elämä on ihmisen pyhin oikeus” (Pro Gradu, Helsingin yliopisto 1997). Siinä aikakauden kulttuuri- ja aatehistorialliseen kehykseen asetettuna kuvataan Rolf Lagenborgin provokatorinen, aikanaan 1900-luvun alussa huomiota saanut, seksuaaliradikalismiksi sanottu kampanja. Jo aiemmin 1840 luvulla oli käyty rakkauselämän ja avioliiton uudistamisesta julkinen kiista, jonka virittäjä oli ruotsalainen C J L Ahlqvist. Romaanissa Det går an (1839) hän puolusti vihkimätöntä ”vapaata liittoa” verrattuna säätyläispiireissä nähtyjen onnettomien avioliittojen kulisseihin, joiden takana on ”turmelus ja kärsimys”. Kirjoitteluun osallistuivat myös Snellman, Topelius ja Runeberg. Snellman korosti parisuhteen yhteiskunnallista merkitystä ja osaa heräämässä olevan valtion tulevaisuutta tukevana instituutiona. Parisuhdetta ja moraalia koskevan debatin osapuoli on ollut kirkko, jonka asema on 1800 luvulta lähtien modernisaation myllerryksessä muuttunut kovasti. Kirkollinen järjestys oli kauan ikään kuin osa yhteiskunnan lainsäädäntöä. Jalavan mukaan esimerkiksi vihkimättömien parien sukupuolisuhde oli 1686 kirkkolaissa ja myöhemmin 1700 luvulla myös valtakunnan laissa määritelty rikokseksi ja se poistui rikoslaista vasta 1929.

Valistusajasta alkanut maallistuminen on merkinnyt ihmisen kipuilua, irtaantumista ja autonomiaa suhteessa kirkollisiin ja ylipäänsä auktoriteetteihin. Sivistyneistön johdolla alkanut kansan napina kirkon sääntöjen ahtaaksi koettua karsinaa kohtaan on näyttäytynyt uskonnon vastaisuutena. Ajattelu tuntuu saaneen muodon: ”Koska uskonnon kertomukset ovat taruja, on koittanut vapauden aika ja kirkon opetukset ja elämänkäytäntöjen karsina joutavat purettavaksi”. On silmiinpistävää, millaiseen ohipuhumiseen ajaudutaan, jos väittely parisuhteen ja sukupuolikäytöksen säädännöstä perustetaan yksioikoisesti kirkon ja uskonnon traditioon ja Raamatun jakeisiin tavalla, joka vähättelee luonnonoikeuden, myötätunnon ja humaanin rationaalisuuden näkökohtia. Arkinen yhteiskuntamoraalinen keskustelu latistetaan uskonnon pergamenteista johdetuille päätelmille. Sen sijaan, että olisi aloitettu tarpeellinen kulttuurikeskustelu uudistuvasta humanismista, etiikasta ja uskonnon ajatustapojen tarkistamisesta, kristikansa ajautui pysähtyneeseen konservatiivisten arvojen puolustukseen, jossa liberalisoituminen nähdään vain tapain turmeluksena.

Uusi tarkastelukulma. Olisi aika tehdä pohjiin menevä analyysi siitä, missä kohdin vanhakantaiset näkemykset pitävät sisällään edelleen tärkeitä luonnonoikeudellisia arvoja, joita maallistuneen humanisminkaan ei ole varaa unohtaa ja vastaavasti mitkä ajatustavat tulee vapauttaa jääräpäisistä kytköksistä. Osa uskonnollisen kulttuurin rakenteista, kristinuskon vuosisatojen perinteestä ja normeista ovat testattuja periaatteita, joita ei tule haaskata. Jotain kuitenkin joutaa harkinnan jälkeen myös kierrätyskoppaan. Melkein koominen yksityiskohta on se, miten kirkkohäät ja kirkollinen vihkiseremonia on saanut valtaisan kansanhuvin, muotivillityksen ja elämysviihteen aseman tavalla, jossa sen varsinainen syvempi tarkoitus on enää vaatimaton sivujuonne. Kirkollista vihkiseremoniaa parisuhteen juhlinnan somisteeksi haluavat äänekkäästi nekin, joille kristinuskon vakaumus ja kirkon jäsenyys ovat ilmeisen marginaalinen asia.

Avioliiton solmimisen varsinainen ydin ja historiallinen sisältö on kahden ihmisen julkinen sitoutuminen toistensa kohtaloihin ja astuminen tielle, jossa edessä on vakava tehtävä, mahdollisten jälkeläisten vastaanottaminen, hoivaaminen, kasvattaminen ja elämänikäinen vastuu, joka kertautuu vielä sukupolvien yli tulevaisuuteen. Avioliiton tarkoituksena olisi turvata kansakunnan kasvaville lapsille ehjä koti, luoda ja vahvistaa sosiaalisen turvallisuuden seittiä, jotta syntyvillä lapsilla olisi vanhemmat ja aikanaan isovanhemmat. Tämän sijaan etualalle on noussut häähumu, koristeet ja rillumarei, julkisuus ja näyttävyys, tavoitteena ikimuistoinen tempaus ja persoonalliset efektit. Kirkon rooli, papin puheet ja vihkikaavan sanoma ovat lähinnä perinteen arvostuksesta nouseva koriste.

On syytä kysyä, mikä on tärkeätä ja missä kohtaa myös kirkon ajattelun tulisi asemoitua uudelleen. Missä kohtaa hengellisiin opetuksiin sisältyvät elämänohjeet ovat sukupolvien ja vuosisatojen aikana karttunutta kokemusta, kulttuurin terveyttä ja henkisen kestävän kehityksen turvaavaa viisautta. Tosiasiat ovat oikeampi perustelu kuin ulkoa opitulla tavalla pyhästä kirjasta löytyvät pari vuosituhatta sitten kirjoitut jakeet. Usein nämä kylläkin osuvat yksiin mutta on kohtia, joissa historiallisen kehityksen ja vuosisatoja jatkuneiden kulttuuristen prosessien vaikutus tulee ottaa huomioon ja harkitusti suodattaa pois. Osa kirkollisen tradition opetuksista on ajatonta ja kestävää ”kultaa, hopeaa ja kalliita kiviä”, osa sen sijaan ajanjaksoihin kuuluvia kulttuurien tapoja ja käytäntöjä, ajastaan lahoavia ”puita, heiniä ja olkia”.

Parisuhteen pysyvyyttä ja onnellisuutta ei tietenkään voida loitsuilla tahi juhlamenoilla taata. Epäonnistuneen liiton purkautuminen voi olla pienempi paha. Sairaudet, onnettomuudet, päihteet ja muu epäonni tai kirous voi sotkea hyvällä tahdolla aloitetun kodin. Silti yhteiskunnan olisi kaikin mahdollisin tavoin tuettava sitä, että mahdollisimman moni lapsi voisi elää turvallisesti oman isän ja äidin huostassa ja myös yhteydessä sukuun ja iso-vanhempiin. Tätä sosiaalisen turvallisuuden ja eheyden tavoitetta varten on avioliitto-instituutiota ylläpidetty. Parisuhdesäädäntö on ytimeltään maallinen, yhteiskuntaeettinen asia, jolle kirkko on vuosisatojen ajan osoittanut seremoniallisen tukensa ja arvostuksensa.

Kirkko, vihkiminen ja tasa-arvo. Parisuhdesäädännössä olisi erotettava yhteiskunnallinen ja yhteisöeettinen ydin ja toisaalta uskonnollisten yhteisöjen avioliittotraditio ja tähän kehykseen perustettu sakraali seremonia. Olisi syytä läpivalaista terminologiaan kuuluvaa tunneviestintää ja irrottaa yhteiskunnallinen käsite ja kirkon ja uskontojen kielipeliin kuulunut avio-etuliite. Edellisen eduskuntakäsittelyn aikaan presidentti Niinistö käytti painavan puheenvuoron, joka tulisi tutkia tarkoin. Rekisteröidyn parisuhteen käsite voisi olla parisuhde-elämää säätelevä perusta. Kirkollinen ja uskontojen rituaaliperinteeseen liittyvä kulttuuri avio-sanastoineen tulisi saada erillisen aseman, sen mukana arvovallan ja kirkollisen kulttuurisen sisällön. Tässä mallissa kaikki järjestyneet parisuhteet, avo- ja avioliitot olisivat ensisijaisesti rekisteröityjä parisuhteita, yhteiskunnan säädännän piirissä asetettuja siviili-liittoja. Ne parit, jotka haluaisivat uskontoperinteen kulttuurisista syistä liitolleen uskonnollisen rituaalisen siunauksen, hakeutuisivat erikseen tämän pariin. Tämän tekisi mahdolliseksi kirkollisen vihkikaavan muuttaminen. Kirkko ja uskonnolliset yhteisöt voisivat asettaa tarkistetun vihkikaavan miehen ja naisen sukupuoliseen yhteyteen perustuvan, yhteisiä jälkeläisiä varten perustettavan ja pysyväksi tarkoitetun parisuhteen solmimista varten.

Miehen ja naisen pariliitto on poikkeuksellinen ja erityisen painava asia koska siihen sisältyy potentiaalina jälkeläisten saaminen ja siitä seuraava elämänmittaisen vastuun ja ylisukupolvisten vaikutusten ketju. Mies-mies ja nais-nais parit eivät, biologisesti katsoen, lisäänny. Toki aikuisten välisten ja esimerkiksi leskeyden jälkeen solmittujen mies-nainen-liittojen kohdalla tilanne on likimain sama. Kuitenkin juuri mainittu erityinen mies-nais-liiton luonne on oikeutus sille, että tätä tulisi käsitellä kirkon viitekehyksessä erityistapauksena. Kuitenkin niin, että perustelu ei ole raamatulliseen auktoriteettiin vetoamien yksinään vaan maanläheinen elämän realismi. Mies-nainen pari solmiessaan liiton ottaa erityisen suuren askeleen ja vastuun, joka saattaa merkitä lapsia ja heidän kohtalonsa kymmenien vuosien päähän. Edessä ovat vanhemmuuden ilot ja taakat, lasten mahdolliset sairaudet, huolenpito kasvatuksesta ja aineellisesta turvasta. Kirkollisen siunauksen, kannustuksen, esirukousten ja yhteisöllisen turvaverkon tarve on – sanoisin – sata-kertainen verrattuna samaa sukupuolta oleviin pareihin nähden, joissa kahden aikuisen kiintymys ja sosioekonominen turva on pääasia – toki tärkeä sekin.

Voi kysyä, onko sukupuolineutraalin avioliiton kampanjassa itse asiassa tarkoituksena varmistaa, tasa-arvo ajatuksen valtuutuksella, sama oikeus kirkkohäiden seremoniaan ja papin lausumiin sanoihin. Aikuisten elämys ja juhlinta on pääosassa siinä missä tulisi ajatella lapsien turvaa ja sukupolvien ketjua, kansakunnan ja kulttuurin suojelua. Avioliitto, jonka pohjana on sukupuolten yhteys, on instituutio, jolla on tuhansien vuosien historia, biologinen perusta, rikas kulttuuriperintö ja eettinen painavuus. Sille voi perustellusti luoda sen mukaisen erityisaseman. Tämä ei tarkoita, että vähitellen lisääntynyt ymmärrys ja suvaitsevuus samaa sukupuolta olevien rakkaudesta tulisi torjua. Homoseksuaalinen parisuhde on saanut tuskaisen prosessin jälkeen oikeudellisen tunnustetun aseman. Laki rekisteröidystä parisuhteesta säädelköön tämän ja muut järjestyneet vastuulliset pari-muodostelmat.