Pääministeri Juha Sipilän saama kohtelu mediassa mellastavien älykköjen ja kellokkaiden taholta on ollut epäreilua ja tyylitöntä. Tämä kirjoitus on puolue-kytkösten ulkopuolelta tuleva kansalaisen tukipuheenvuoro. En puolustele Sipilän reaktiota Yle:n suuntaan vaan moitin kriitikkojen moraalia. Vaikka Sipilän kimpaantuminen häntä koskevaan asenteelliseen tiedottamiseen oli ymmärrettävää, toimintatapa oli hätiköity ja vahinkoa syntyi. Sen sijaan moitin pääministerin henkilöön menevää outoa repostelua, jossa on henkilövainon ja vihapuheen tunnusmerkkejä.
Kun Juha Sipilä ilmestyi julkisuuteen normi-politiikan kulissien takaa, monet kansalaiset aistivat muutoksen tyylissä, jota silloinen oppositio harjoitti. Entinen keskustapuolue näytti kaikissa käänteissä nyrpeätä naamaa hallituksen pyrkimyksille, antoi ymmärtää olevansa kuin vääryydellä poissa maan ohjaimista ja koki hallituksen kampituksen oikeutettuna ja itsetarkoituksena. Juha Sipilän ohjauksessa puolueen ja eduskuntaryhmän tyyliin tuli mukaan korrektiutta, keskustelevuutta ja jopa sovinnon etsintää. Kansalta tulivat tyylipisteet seuraavissa vaaleissa ja sitä kautta johtavan puolueen mandaatti ja vastuu.
Hallitusvastuuseen päästään tai joudutaan näkökannasta riippuen. Sipilälle tämä tapahtui isänmaan hädän hetkellä taloudellisen kuilun reunalla. Politiikan kamareissa myönnettiin, että maa on vakavissa vaikeuksissa ja vaaditaan korjausliikkeitä. Hallitus ryhtyi valtion rapautuneen talouden tervehdyttämistoimiin tilanteessa, jossa ei ollut hetkeäkään hukattavana. On surkuhupaisaa, miten samalla hetkellä käynnistyi eri tahoilla parku kaikkia korjauspyrkimyksiä vastaan. Ne joiden elämän edellytyksiä yritetään parantaa, riitelevät kaikkia muutoksia vastaan, joiden nähdään koskettavan omia etuja. 
Sipilän tausta ja kokemus yritysmaailmasta toi mukanaan näkemyksen siitä, miten rempallaan oleviin asioihin tulee puuttua, mieluummin ajoissa kuin vetkutellen ja jäsentämällä mutkikkaita kokonaisuuksia ja laatimalla suunnitelmille aikatauluja. Tästä saatiin aihe primitiiviseen moitteeseen insinöörimäisyydestä ja yritysmaailman ajattelutavan soveltamisesta. Jos joku näistä räksyttäjistä olisi hakemassa tekijää oman talonsa saneerausprojektiin tai epäkuntoisen sydämensä hankalan kirurgisen operaation tekijäksi, hän varmaankin osaisi arvostaa asiantuntevaa suunnitelmallisuutta, vastuullista ja jämerää projektihallintoa, eli juuri niitä hyveitä, joita insinöörimäisyydeksi haukutaan.
Saneerausprojektit eivät mene kivuitta, lahonneita osioita joudutaan purkamaan ja vioittuneita poistamaan, sama koskee elämää säilyttävää kirurgiaa. Kun henkitoreissaan olevaa hyvinvointiyhteiskuntaa, velaksi elävää taloutta ja pöhöttyneitä kulurakenteita yritetään korjata elinkelpoiseksi, joudutaan kajoamaan kaikkien kansalaisten etuihin. Kriittisen älinän päätarkoitus tuntuu olevaan: Maailma pitää kyllä korjata mutta minulta ei pidä ottaa! Talouskurimuksen tosiasiat tunnustetaan laajasti poliittisen kentän eri lohkoilla. Suomi uppoaa, koska kansalaisten (kaikkien ammattiryhmien ja yritysten) yhteenlaskettu tulonmuodostus ei riitä kattamaan menoja. Työnantajien maksama palkkasumma on paisunut suuremmaksi kuin mikä olisi kansantalouden eli kaikkien työsuoritusten tuottama tulos ja siitä syntyvä palkanmaksuvara. Kun tämä tosiasia lausuttiin ääneen ja kerrottiin korjaustoimien olevan välttämättömiä, alkoi ideologinen puhe pakkolakeista.
Raimo Sailaksen puheenvuorot taloudesta ovat punnittuja ja oivaltavia ja luen niitä arvostaen. Viittaan hänen HS-kolumniin (15.12.2015) ja toivoisin siihen syventävää analyysia eräin kohdin. Siinä missä SDP:n Rinne, SAK:n Lyly ja AKT:n Piirainen sumeilematta puhuivat pakkolaeista, Sailas asetti sanansa viisaasti muotoon ”niin kutsuttu pakkolakilinja”. Tämä on tärkeätä. Pakkolaeista puhuminen oli ideologisesti värittynyttä sumutusta. Lainsäädäntö on vapauksia rajoittavaa. AKT:n kariuttama sopimusmalli ei edennyt ja hallitus joutui etsimään vaihtoehtoja. Hallitus siis pakotettiin etsimään välttämätöntä oikaisua lainsäädäntöteitse. Ehkä siis pakkolaki-sana sopi sittenkin, mutta kuka pakotti ketä?
Valtakunnan politiikan näkyvistä älyköistä Timo Harakka otti vastenmielisellä koulukiusaajan tyylillä saman pakkolakiretoriikan sanastoonsa ja Juha Sipilän persoonan maalitaulukseen, mm Ylen ajankohtaislähetyksien keskusteluissa. Kaiken Sipilään kohdistuvan räksytyksen pohjanoteeraus oli toimittaja Susanna Kuparisen esiintyminen Ruben Stiller’in Pressiklubi-ohjelmassa.
Tämän toimittajan puheista, ilmeistä ja esiintymisen tyylistä paistaa voimakas henkilöön käyvä vastenmielisyys Juha Sipilää kohtaan. Toimittajan etiikkaan ja ammattitaitoon luulisi kuuluvan sen laatuinen osaaminen, jossa henkilökohtainen inho osataan peittää tai jalostaa kipakoiksi asia-argumenteiksi. Kuparisen puheesta tätä ei löydä, ellei asia-argumentiksi koeta ilmaisua insinöörimäisyydestä tai (sinänsä oikeata, mutta) älyllisesti matalaa moitetta tyyliin ”valtiota ei voi johtaa kuten yritystä”. Kuparisen tyyli sopinee taiteellisia vapauksia sallivaan työhön, mm Eduskuntaa irvailevaan polemiikkiin teatteritaiteessa. Pressiklubin tai Perjantai-shown kaltaiseen asia-viihteeseen ja ajankohtais-keskusteluun ei lainkaan.
Kulttuurin suunnasta tulleesta kivien heittelystä ikävä esimerkki oli myös 2015 Finlandia palkitun Laura Lindstedt’in kiitospuhe. Näkyvästi hallituksen ponnistuksia moittiva puhe oli näkyvyystemppu, josta mieleen nousi Mustien Panttereiden nyrkkiin puristetut hansikaskädet olympialaisten palkintojen jaossa. Esitys oli vain mauttomampi ja muutamien väitteiden kohdalla lähes huti. Ajattelun sijalla Lindstedt’illä näyttivät olevan solvaaminen ja selkäydinreaktiot. Ideologisesti tarkoitushakuinen puheenvuoro sisälsi väitteitä mm siitä, että hallituksen toiminta vaikeassa tilanteessa isänmaan välttämättömän kriisinhallinnan oloissa olisi tietoisesti muuttamassa Suomea luokkayhteiskunnaksi. Puheessa oli myös tärkeitä ja perusteltuja sivalluksia. Verokeitaiden ja ökyrikkaiden irtioton arvostelu on oikeutettua ja niitä tulee vastustaa ideologisesti, politiikan, sivistyksen ja yhteiskunnan moraalitajunnan tasolla. Lindstedt’in puheenvuoro sen sijaan oli luomassa epä-älyllistä narratiivia kumpujen yöstä nousevalla ajatuksella, jonka mukaan ”rikkaiden pöydiltä varisevat murut putoavat köyhän suuhun.”
Juha Sipilän asema moittijoiden kusitolppana ei ole kadehdittava. AKT:n ei-ei-ei-asenne, kaikkien heikennysten ja leikkausten torjuminen vaikuttaa jopa vähä-älyiseltä tosiasioiden kieltämiseltä. Sen sijaan Antti Palolan taannoiset puheenvuorot AY-liikkeen tilasta olivat huomattava avaus uuden ajattelun suuntaan. Kansalaisjärki ei auta tajuamaan miten Suomella on muuta ulospääsytietä kuin tunnustaa, että palkkakulujen kokonaismäärää on laskettava tai tuottavan työn määrää lisättävä. Ketkä tämän laskun maksajiksi voivat tulla ellei koko kansa, kaikki palkansaajat johtajista duunareihin ja eläkeläisiin. Kermakerroksen palkoissa ja osingoissa olisi kyllä totisesti leikattavaa mutta näistä ei kertyisi parhaimmillaankaan kuin murusia valtavan vajauksen täytteeksi. Metsäpalon sammutuksen talkoisiin tarvitaan jokainen suomalainen.